Julien Parsons:
RAMM on kerännyt kuvataidetta siitä lähtien, kun se avattiin 1860-luvulla, ja viimeisten 150 vuoden aikana olemme keränneet valtavan kokoelman. Tällä hetkellä kokoelmassamme on noin 7 000 taideteosta.
Olen Julian Parsons, kokoelmien päällikkö RAMM:lla.
Kokoelmasta, joka on pääosin varastossa, valitsemme teoksia tiettyyn näyttelyyn, jota kutsumme hangiksi – pohjimmiltaan teosten kierto muutaman kuukauden välein – jotta voimme antaa teoksille uuden teeman tai uuden tulkinnan. Ja mielestäni se on tärkeää, koska emme tietenkään voi esitellä kaikkea materiaalia, mutta haluamme antaa ihmisille pääsyn niin moneen taiteeseen kuin mahdollista.
Kokoelma, ainakin ensimmäisten sadan vuoden, ensimmäisen vuosisadan, aikana, keskittyi pitkälti kuolleiden taiteilijoiden ja historiallisten teosten keräämiseen, ja se heijastuu suuressa osassa kokoelmaa.
Tämä on siis Joan Tuckfieldin muotokuva, joka on yksi RAMM:n kokoelman varhaisimmista teoksista. Tiedämme, että Joan oli Exeterin pormestarin, John Tuckfieldin, vaimo, joka oli Exeterin pormestari vuonna 1550.
Johnin kuoleman jälkeen Joan pysyi todella tärkeänä jäsenenä Exeterin yhteiskunnassa, mitä emme ehkä myöhäiskeskiajalla ajatelleet naisten olevan tärkeitä yhteiskunnan jäseniä, mutta hän todellakin oli. Joten hän oli hyvin verkottunut, varakas ja vaikutusvaltainen.
Viimeaikaiset tutkimukset ovat jopa osoittaneet, missä hän asui, ja tiedämme hänen asuneen Exeterin St Pancrasin seurakunnassa, yhdessä kaupungin vauraimmista asuinalueista, High Streetillä.
Jos siis katsot muotokuvaa todella tarkasti – ja se näytettiin myös röntgenkuvassa – voit itse asiassa nähdä jäänteet pystykauluksesta, jossa Joan olisi alun perin kuvattu. Maalaus maalattiin uudelleen muodikkaammalla, harjamaisella hupulla.
Ihmiset halusivat tulla kuvatuiksi maalauksissaan muodikkaimmissa asuissa. Niinpä joskus, jos teosten valmistaminen kesti kauan, ihmiset muuttivat vaatteitaan varmistaakseen, että heidät esitettiin nykyaikaisimmissa asuissa nykyaikaisimmassa tyylissä.
Mielestäni on hienoa, miten Joanin muotokuvaa voi katsoa. Hän on melko vakavan näköinen nainen, mutta itse asiassa hänen takanaan on hieno tarina. Ja tiedämme, että kun hän kuoli, hän testamenttasi rahaa hyväntekeväisyyteen köyhien hyväksi. Joten maalauksessa on sellainen aisti, ja mielestäni se on todella upea muotokuva.
Kokoelmassa on ilmiselvästi teoksia joiltakin Britannian taidehistorian tärkeimmiltä taiteilijoilta. Yksi heistä on JMW Turner. Turner vieraili Lounais-Englannissa useita kertoja, ja tiedämme hänen tulleensa sinne vuonna 1814 ja tekevän luonnoksia Dart-laaksossa, Dart-joen ympäristössä.
Kaksitoista vuotta myöhemmin hän muutti yhden näistä luonnoksista ja luonnosryhmistä viimeistellymmäksi teokseksi, joka kuvaa Buckfastleighin luostaria ja laakson läpi mutkittelevaa Dart-jokea. Etualalla siinä näkyy myös pari poikaa nipistelemässä munia linnunpesistä. Joten paikallisesta tunnelmasta on myös jonkinlainen aistittavissa.
Kokoelmassa on vaihtelua, mutta siinä on myös jatkuvuuden ja yhtenäisyyden tunnetta. Niinpä teos keskittyy Lounais-Englantiin ja erityisesti Devoniin. Jo 1700-luvulta lähtien taiteilijat muuttivat Lounais-Englantiin kuvaamaan maisemaa, erityisesti maiseman luonteen ja alueen merkityksen vuoksi taiteellisena vetäytymispaikkana, taiteellisena tilana.
Joten lähes sata vuotta Turnerin jälkeen taiteilijoita tuli edelleen Lounaaseen. Ja vuonna 1913 Lucien Pissarro saapui Lounaaseen. Meillä oleva maalaus esittää Riversbridge Farmia, joka on maatila kauniissa maisemissa.
Lucien Pissarro oli ranskalaisen impressionistisen taidemaalarin Camille Pissarron vanhin poika. Hänet kasvatettiin Renoirin, Monet'n ja Seuratin kaltaisten taiteilijoiden ympäröimänä. Ja mielestäni Pissarron töissä voi heti nähdä, että niissä on edelleen jäänteitä, kaikuja hänen Ranskassa saamastaan kasvatuksesta, jossa oli tämä hyvin impressionistinen tunnelma.
Pissarro palasi tähän kohtaukseen yhä uudelleen yrittäessään vangita hetken, jolloin omenankukka alkaa puhjeta puihin. Ilmeisesti kevät vuonna 1921 oli hyvin sateinen, joten hänen täytyi löytää oikea hetki, juuri silloin, kun hänestä puut olivat parhaimmillaan.
Toinen teos, josta pidän erityisesti, on Abraham Cannin muotokuva. Emme tiedä taiteilijan henkilöllisyyttä varmasti, mutta sen uskotaan olevan Henry Caunter, ja se on maalattu noin vuonna 1850. Teoksessa on todella omaleimainen hahmo, ja jos katsot maalausta, sieltä löytyy vihjeitä hänen ammatistaan.
Päähahmon hattu, huivi ja takki, ja hän nojaa jalustaan, ja jalustalla on Herkuleksen hahmo, joka osoittaa voimaansa, ja sitten kaiverrettu jalusta, jossa on pari hahmoa. Ja jos katsot hahmoja tarkasti, näet, että ne ovat aloittamassa painiottelun. Nämä kaikki ovat vihjeitä Abraham Cannin henkilöllisyydestä, joka oli viimeinen Devonin tyylisen painin mestari.
Tarinoiden mukaan he liottivat saappaitaan esimerkiksi härän veressä, jotta ne kuivuisivat ja kovettuisivat, jotta ne voisivat aiheuttaa enemmän vammoja vastustajilleen. Uskomme, että tästä syystä Abraham Cannista tuli niin menestynyt.
Kokoelmat inspiroivat myös eläviä taiteilijoita. Joten olemme luonnollisesti työskennelleet nykytaiteilijoiden kanssa kokoelmiin liittyvissä projekteissa. Ja on myös tunne, että haluamme edelleen kerätä. Tiedättehän, tämä ei ole kuollut kokoelma, se on kokoelma, joka kasvaa koko ajan.
Kokoelman arvo on todellakin, erityisesti paikallisten näkymien kannalta, siinä, että ne usein tiivistävät historiaa, rakennuksia ja katukuvia, jotka ovat kadonneet kokonaan. Esimerkiksi Exeterissä, joka pommitettiin sodan aikana, suuri osa siitä on kadonnut ikuisiksi ajoiksi, ja joskus ainoat tiedot näistä katukuvista, joistakin näistä fantastisista historiallisista rakennuksista, löytyvät täällä olevista maalauksista: vesiväreistä, piirustuksista ja luonnoksista.
Joten se on todella arvokas resurssi. Tämä on yksi syy siihen, miksi laitamme niin paljon materiaalia kuin mahdollista verkkoon, jotta ihmisillä on pääsy materiaaliin: ei vain sen taiteellisen arvon vuoksi, vaan myös sen arvon vuoksi historiallisessa tutkimuksessa ja sukuhistorioissa. Joten kokoelmassa on todella dynaamista toimintaa.
Yksi museossa työskentelyn, kuraattorin tai kokoelmatiimin jäsenen työn, iloista on päästä niin lähelle teoksia. Tarkoitan, että mielestäni se on kokemus, jonka hyvin harvat ihmiset pääsevät kokemaan, varsinkin kun katsoo suurten, tunnettujen taiteilijoiden, alansa mestareiden, töitä. Se tuntuu todelliselta etuoikeudelta.
Minua hämmästyttää se tunne, kuinka paljon vaivaa suuren taiteen luominen vaatii. Kyse ei ole vain lahjakkuudesta, vaan myös kovasta työstä, omistautumisesta ja saman asian tekemisestä yhä uudelleen ja uudelleen. Joten minusta tuntuu, että on olemassa ymmärrys siitä, että elämässä, luultavasti kuten taiteessakin, kyse on osittain lahjakkuudesta, mutta myös osittain omistautumisesta, motivaatiosta ja keskittymisestä. Mielestäni se on yksi asia, jonka opin kokoelmasta.
